hei äiti, mä tiedän ettet siedä minua

hei isä, tiedän että säkin inhoat

päästäkää pois, 

en 

tarvitse 

teitä

-

ettekä

te

mua.

vihaan kaikkea muuta paitsi sitä junaa, jolla me salamatkustetaan Pietariin ja sua

(hei hei)

Haluan kertoa hyviä ja neutraaleja uutisia (tai no ihan sama muuten kunhan ei huonoja!), mennä vähemmän hajalle ja muistaa auringonpaisteen vaikka pään sisässä maailma loppuu kovaa jyristen. Tästä tulee hyvä päivä, viikko, kuukausi, vuosi, ikuisuus. Joskus olen vielä tarpeeksi vahva lupaamaan.

sähköhellan jääkaapin viereen

Otsikko on erinomaisen satunnainen, mutta mulla on soinut Leevit päässä koko päivän joten antakaa anteeksi.  Pidän siitä kappaleesta.

Mulla ei ole sanottavaa paitsi että koulukuvaus ja äiti on kieltänyt mustan. (Mä pistän tumman hupparin kaikesta huolimatta, sori.) Ja olin kuolla tylsyyteen isoskoulutuksessa, mutta ruoka oli hyvää. (Vaikka mua harmittaa, etten merkinnyt tonnikalaa boikottilistalleni kun kysyttiin erityisruokavalioista.)

Haluaisin vain kysyä, että tunnistitteko te, vaikka olinkin salakavala?

café-crime

Mä menin sinne sittenkin ja se oli naurettavan kiinnostunut elämäni keskeisimmästä ihmisestä. Kyllä mä vähäsen kerroin. Seuranta-aika ikuisuuden päästä ja mä olen aika iloinen, sen jälkeen on vielä hämärää, ehkei enää kertaakaan ja mä olen omilla jaloillani. (Maailman kaunein päiväuni.)

Koulussa oho, se edellisen merkinnän mukava tarakallamatkustaja tuli vastaan ja oho, se tuijotti aika avoimesti ja oho, taisin hymyillä sille. En tiedä hymyilikö se takaisin, mutta ollaan silti kavereita. Jooko, jooko, jooko?

Näin kerran jossain kirjakaupassa runokokoelman nimeltä Sydänfilmi, äiti ei ostanut sitä mulle, vaikka olisin halunnut ja nyt en löydä sitä enää mistään ainakaan täältä. Se puhui kauniilla kielellä ja siinä oli ihana kansi, haluan Tampereelle.

Tänään tein ryöstöretken isän levylaatikolle tarkoituksenani siepata sieltä Pelle Miljoonaa ja Eppu Normaalia, mutta takaisin tullessani mulla olikin vain the Beatlesia ja yksi levy Leevejä, teinin ailahteleva mieli on ailahteleva. Nyt kuuntelen Beatlesia ja tämä on ihan liian nerokasta ja voisin kuolla, kyllä mä näistä aiemminkin pidin mutta jotenkin kappaleista tulee ihan uusia kun niitä kuuntelee molemmilla kuulokkeilla ja kovaa. Selkeämpiä.

tähdet tuoksuvat

Mä en aio enää käydä siellä, en tarvitse sitä, en halua sitä. (Oikeasti mua pelottaa ihan saatanasti tosi paljon ajatus siitä, ettei mahdollisuutta enää olisi mutta kun.) Tai ehkä mä soitan sinne vielä huomenna ja sanon jotain. Jos muistan ja kykenen, mutta huomenna en mene, en mene, en mene, en mene!

Selvitin tänään kuinka amfetamiinia "nautitaan", koska en ihan oikeasti tiennyt ja nyt mun sivuhistoriastani löytyy suhteellisen kiinnostavia Google-hakuja. Täydensin myös tietojani kyseisen päihteen vaikutuksista ja nyt osaan ehkä kirjoittaa jotakin aiheesta vaikkei kokemusta ole eikä tule. Juonenkuljetukseen olisi varmaan riittänyt ihan vain viinakin tai sitten kannabis (mulla ei ole kokemuksia kummastakaan), mutta spiidissä on aina ollut jotakin romanttista. Tai sitten mä olen vain kieroutunut.

Tässä päivässä ei ole mitään kerrottavaa: 

- Kirjansivuihin piirretyt pienet kukkaset vaihtuivat tähtiin enkä kuulemma ole enää runotyttö ja olisin ikuisuuskatkera ellen olisi jälkeenpäin kuullut samalta henkilöltä, että se on ehkä ihan hyvä asia. 

- Hiuslakka loppui traagisesti eikä se ollut yhtään kivaa ja sen näki kyllä siitäkin, kuinka suortuvat tykkäsivät sojottaa kaikkialle muualle paitsi sinne, minne pitäisi. 

- Punatukkainen tyttö katseli. (Unohtakaa että katsoin ensin.) 

- Lauma kahdeksasluokkalaisia poikia puski kiinni kaiteeseen joka ikinen kerta kun kävelin ohi. En tiedä mitä pitäisi ajatella, ehkei mitään. (Iltapäivällä se mukavin tuli ystävänsä tarakalla mun ohi ja hymyilin. Ollaanko kavereita?)

Haluaisin kampaajalle jos en tietäisi ahdistuvani suuresti hiusten menettämisestä, missä kaikki muut ihmiset oikein käyvät leikkauttamassa itselleen ne upeat ja täydellisen hyvin vain parhaita puolia korostavat kampauksensa? Sellainen voisi meinaan kelvata mullekin. (Ja koska mikään ei sovi mä vain kasvatan nämä lattiaan saakka ja palmikoin sitten.)

Johnny Rottenissa on jotain tosi sympaattista.

apocalypse please

Ajattelin aloittaa alusta, taas kerran.

Nimeni on leikisti Kaiku, en jaksa enää esitellä itseäni koska olen tehnyt sen jo ainakin tuhannesti mutta niin. Kaiku. Ikä on turhuutta ja kaikki luulevat kuitenkin joksikin muuksi ja sukupuolesta sanon mieluusti samaa sillä mulle sillä ei ole mitään väliä. Sopii päättää itse.

Mä olen käynyt pinnan alla, siellä oli pimeää, tarttunut auttavaan käteen joka ei ollut tarpeeksi vahva, valunut syvemmälle ja oppinut lopulta omin voimin räpiköimään. Nykyään ei ole muita ongelmia kuin minä itse, ja senkin yli on aika helppo kiivetä ja kohta, mä toivon, voin puhua itsestäni ja onnellisuudesta samassa lauseessa  ihan tavallisena päivänä. Ja pian, toivon, mulla on lupa jättää ohikulkevalta tädiltä ryöstetty hymy huulilleni juuri niin pitkäksi aikaa kuin haluan. Eikä kukaan vikise: "näytät tyhmältä, ota se jo pois!" (Edes pääni sisässä.)

Kirjoittaminen on hengittämistä, ei yhtä helppoa, mutta yhtä välttämätöntä ja siksi mä olen täällä taas. Haluan kertoa hyviä ja neutraaleja uutisia (tai no ihan sama muuten kunhan ei huonoja!), mennä vähemmän hajalle ja muistaa auringonpaisteen vaikka pään sisässä maailma loppuu kovaa jyristen. Tästä tulee hyvä päivä, viikko, kuukausi, vuosi, ikuisuus. Joskus olen vielä tarpeeksi vahva lupaamaan.